Simo Kuurne

Vaeltaen kohti pyhyyttä

Kokemuksia Santiago de Compostelan pyhiinvaellukselta

Valmistauduin jouluun pyhiinvaeltamalla ystäväni kanssa Sarriasta Santiago de Compostelaan - 5 pv, 125 km, 260 000 askelta, 10-15 asteen aurinkoisessa säässä. Syksyn mittaan olin ajanut sisään uudet vaelluskenkäni. Jo silloin tajusin kuormituksen jalkoihin: verirakkoja, jalkaterien nivelten kipuja, mustuneita varpaankynsiä ja väsymystä. Jo 25 kilometrin harjoituskävelyjen jälkeen olo oli mystisen hyvä.

Caminolla reitti vaihtui roomalaisteistä, metsäpoluiksi ja maanteiksi värikkään ruskan keskellä ja kivisten maalaiskylien halki.

Matkan aikana kohtasimme kukkoja, lehmiä, lannan tuoksua, vanhoja traktoreita ja vanhoja ihmisiä. Kanssakulkijoita oli vain kourallinen. Näkymät olivat ihmeellisen kauniita. Roomalaisen rakentamat arkaaiset kivitiet, kiviset sillat, aidat ja talot herättivät merkillisen ajattomuuden tunteen. Mietiskelin kivien syntyprosessia ja sitä, miten me ihmisetkin liitymme osaksi geologista historiaa ja universumia.

Kahdeksan kilon reppu ei antanut rauhaa selälleni. Jo ensimmäiset ylämäet herättivät jalkakivut joka askeleella ja huohottavan hien. Pisimmät ylämäet selvisin keskittymällä hengitykseen, katse kohdistuneen metrin päähän etukumarassa edeten. Sitä tilaa kokien saavuin omalla ajallani ylämäkien päälle. Jostain kummallisesta syystä meditoin Isä meidän -rukouksen omaa tulkintaani uudestaan ja uudestaan. Voipuneena puheeni harveni, tunsin olevani osa tuhatvuotista elämän ideaa etsivää pyhiinvaeltajien virtaa. Koin yhteyttä kaikkien miljoonien, aiemmin samoja teitä vaeltaneiden ihmisten kanssa. Jokainen hengitys ja askel avasivat universaalia yhteyttä itseen, toisiin vaeltajiin ja ikuisuuteen. Koskaan ennen en ole kokenut niin syvää läsnäolon tilaa, jota koko keho hengittää ja josta päättäväisyys jatkaa nousee yhtä luonnollisena kuin joen virtaaminen mereen. Olin perillä koko ajan.

Syvässä väsymyksessä narsistiset kuvitelmat itsestä ja elämästä karisivat pois. Rajallinen itse, sisäinen orponi nousi oppaaksi ja voiman antajaksi liikuttavalla tavalla. Ymmärsin omakohtaisen "golgatani", vanhan kuolemisen välttämättömyyden uuden löytämiseksi. Oivalsin myös, miten oikea-aikainen pyhiinvaellus minulle juuri nyt, 68-vuotiaana oli. Vaellus ylitti arkielämäni mukavuusalueiden rajat. Sen tuskallisuuden takaa avautuivat sanoja pakeneva energisyys, voima ja rakkaus. Olin osa luonnon ja elämän ykseyttä.

Siinä minä olin: keho, mieli ja sielu 260 000 kivuliaan, väsyneen askeleen uudistamana, egon rakentamien "onnen ohjelmieni" takaa ilmaantuneen sisäisen orvon, hengellisen oppaani totuudellisessa turvassa. Ammattiroolien alta paljastuu pelkkä ihmisyys, jossa me kaikki olemme yhtä.

Nyt ymmärrän jotain pyhiinvaelluksesta ja sen arkea rikastavasta merkityksestä. Kun ennen lopetin uimisen omalla mukavuusalueellani, nyt tunnen luonnollista halua jatkaa kirkkaasti sen yli. Klaustrofobiaan liittyvä ahdistus lentokoneessa ja hammaslääkärissä katoaa, kun tunnistan vaelluksen uudistaman itsen. Kun ennen autoilin kaupungissakin kaikkialle, nyt kävelen samat vaelluskengät jalassani ympäröivää elämää kiireettömästi aistien. Tunnen syvää yhteyttä, iloa ja kiitollisuutta siitä, että saan olla osa tätä ainutkertaista maailmaa. Luotan siihen, että kaikki tapahtuu ajallaan, kun niiden aika on. Pyhyys piiloutuu hetkeen ja avautuu meille luonnollisena osana arkea milloin tahansa. Jos vain havahdumme olemaan läsnä.

Simo Kuurne

Erikoislääkäri, terapeutti ja mentori, Kasvutahto Oy.

Lisää blogeja.

Vallankumouksena ikääntymisen ilo

Osallistuin viime viikolla senioreitten elämänkokemusta käsittelevän kirjan...

Lisää kommentteja